Joko olette väsyneet kuulemaan Haltioituneen Välinpitämättömyyden periaatteesta, jonka verratonta kauneutta olen aiemmissa kirjoituksissani puhjennut ylistämään?

Olen iloinen voidessani jatkaa aiheesta siinä varmassa uskossa, että osaatte lopettaa lukemisen mikäli puhkumani innostus aiheuttaa kiusaantunutta kiemurtelua tai muita harmillisia tuntemuksia.

Haltioituneen välinpitämättömyyden periaatteen mukaan valmennusprosessi on tehokkaimmillaan silloin, kun valmentaja on vilpittömän kiinnostunut valmennettavan tilanteesta, mutta ei ota kantaa siihen tulisiko tämän onnistua tavoitteessaan vai ei. Saamastani palautteesta johtuen haluan vielä hiukan tarkentaa kantaani tähän teemaan.

Jos haluamme valmennettavan onnistuvan tavoitteessaan, olemme päättäneet ettei parempaa päämäärää voi matkan aikana löytyä. Tällä ajattelumallilla tehdään valmennettavasta siisti paketti jolla on näppärät ulkomitat ja valmentajan mielikuvituksen verran liikkumatilaa.

Valmentajan kiintymys valittuun tavoitteeseen on tavallaan ymmärrettävää. Tavoitteen rajaaminen ei aina ole helppoa ja hyvän tavoitteen rakentaminen maksaa itsensä lähes poikkeuksetta takaisin. Ei ihme jos valmentajan ilo valmennettavan vakuuttavasti kirkastuneesta tavoitteesta saa tarraamaan siihen kiinni tuloksellisen prosessin kannalta soveliaana lopputuloksena.

On siis helppo ymmärtää miksi valmentaja haluaisi asiakkaansa onnistuvan.

Tällä suunnalla on kuitenkin vaaransa.

1.  Jos haluamme valmennettavan onnistuvan nimetyssä tavoitteessaan, otamme riskin innostaa asiakkaamme energiatehottomaan lopputulokseen.

• Ehkä hänen tilanteensa on muuttunut
• Ehkä hän itse on muuttunut
• Ehkä hän joutuu tavoitteen saavutettuaan luopumaan jostakin sellaisesta, mikä ei tullut näkyviin tavoitteen ekologiaa alunperin tarkistettaessa
• Ehkä asiakkaamme on löytänyt uusia resursseja, jotka mahdollistaisivat jotakin paljon suurempaa

2.  Vaikka rajaisimme valmennettavaan kohdistuvat halumme pelkkään onnistumiseen, määrittämättä että hänen tulisi onnistua juuri tässä kauniissa ja koskettavassa tavoitteessaan, onnistuminen yhdessä asiassa sulkee väistämättä pois toisia reittejä. Seuraavat vaihtoehdot eivät ehkä ole kaikkein todennäköisimpiä mahdollisten lopputulemien joukosta, mutta entä jos valmennettava on yksi niistä harvoista ihmisistä joita ne koskettavat?

• Ehkä hänen arvojensa ja elämänsä välillä on ristiriita joka estää häntä asettamasta yhtäkään tavoitetta jonka toteutumisen voitaisiin nähdä palvelevan häntä itseään
• Ehkä hän jostakin muusta syystä hyötyisi eniten tilanteesta, jossa mikään hänen vanhoista tavoitteistaan ei toteudu
• Ehkä epäonnistuminen voi opettaa hänelle jotakin, josta hän hyötyy lopun elämäänsä
• Ehkä hänen olisi parempi olla tekemättä mitään

Valmennuksen eettisten periaatteiden mukaan mikään ylläkuvatuista ei ole valmentajan vastuulla sen enempää hyvässä kuin pahassakaan. Valmennettavamme on itsenäinen toimija, joka tekee päätöksensä parhaan kykynsä mukaan kuten me muutkin, ja toteuttaa tavoitteensa juuri siihen rajaan asti kuin olosuhteensa, mieltymyksensä ja resurssinsa huomioiden katsoo sopivaksi.

Kantamalla vastuuta asiakkaamme valinnoista annamme ymmärtää, ettei hän ole silmissämme kykenevä elämään omaa elämäänsä, tuuditamme hänet uskomaan ettei hän ole vastuussa elämänsä valinnoista ja unohdamme oman valmennusroolimme perustan.

Heiluttelenpa siis edelleen pieniä lippuja täällä haltioituneen ja hyväksyvän välinpitämättömyyden rauhanomaisilla barrikadeilla. Tämän ajatusrakenteen tueksi sopivat yhtä hyvin vaativan coachin teräsniitein vahvistetut kysymykset sekä tuloksellisen tehokkuuden rautainen taito tarttua seuraaviin konkreettisiin askeliin, kuin kannustavan valmennustavan vahva ja voimaannuttava usko valmennettavan sisäiseen voimaan.