Haltioituneen välinpitämättömästi

28 maaliskuun, 2012 in Kaikki artikkelit, Valmentamisesta

Mitä sinä valmentajana ajattelet asiakkaastasi?”

”Onko sinulle tärkeää että asiakas saavuttaa tavoitteensa?”

”Siitähän sinulle maksetaan, eikö niin? Entä jos tavoite jää saavuttamatta?”

Coaching eli valmentava työtapa tuo tuloksia siksi, että me valmentavan ajattelun kannattajat – coachit, valmentavat esimiehet, sparraavat työtoverit ja muut ratkaisukeskeiset ajattelun avartajat – uskomme vilpittömästi ihmisten hämmästyttävään, sisäsyntyiseen kykyyn nähdä mahdollisuuksia ja valita heitä parhaiten palvelevat toimintatavat.

Luotamme valmennettavan kykyyn avata itse omat solmunsa niin paljon, että emme kuvittele toimivamme oppaan roolissa, puhumattakaan siitä että toimisimme kuskeina. Saatamme auttaa valmennettavaamme rakentamaan karttoja tai käyttämään kompassia, mutta kunnioituksesta hänen suvereenia ihmisyyttään kohtaan emme aja häntä kohti tiettyä suuntaa, päämäärää tai tavoitetta.

Hyvä valmentaja siis ei – toisin kuin yleisesti uskotaan – halua nähdä valmennettavansa onnistuvan tavoitteessaan. Emme toki halua hänen epäonnistuvan. Ei vain ole meidän asiamme tuntea halua suuntaan tai toiseen valmennettavan tilanteeseen liittyen.

Jos haluamme valmennettavan onnistuvan tavoitteessaan, olemme päättäneet ettei parempaa päämäärää voi matkan aikana löytyä.

Joskus todellinen kultasuoni löytyy vasta puolimatkassa. Mikäli aiemmasta tavoitteesta hurmaantunut valmentaja silloin roikkuu kynsin ja hampain vanhentuneissa parametreissa, saattaa uusi suunta tai suuri tähtihetki jäädä kokonaan kokematta. Valpas valmentaja puolestaan osaa tarkistaa tarpeen kurssin korjaamiseen myös kesken prosessin.

Eeva-Liisa Mannerin runossakin kuvattu haltioitunut välinpitämättömyys on mielestäni hyvän valmentajan paras työkalu.

Olen valtavan kiinnostunut kaikesta mitä valmennettavani tuo eteeni ja kaiken aikaa valmis hämmästelemään maailmaa hänen kanssaan. Parhaassa tapauksessa olen innoissani ilman oletusta ja arvottamatta häkeltynyt hänen maailmansa ihmeiden edessä, antamatta valmista etumerkkiä hänen kokemuksilleen.

Pääosassa on valmennettava itse. Hänen kokemukselleen jää tilaa, kun pidän suhtautumiseni, tunteeni ja haluni tilanteesta erillään – haltioituneen välinpitämättömästi.