Kaksi vuotta sitten olin yhdeksän laukkuni kanssa taksissa matkalla seuraavaan valmennuspaikkaan, kun taksikuski kuuli radiosta ”koulumaailman haasteista” ja inspiroitui tästä noin kymmenen minuutin mittaiseen palopuheeseen aiheesta ”kun Suomessa ei saakeli saa enää sanoa sanaa ongelma”. Tiedättehän sen tarinan? Ei saa puhua ”ongelmista” kun aina pitää sanoa ”haaste” sen sijaan. Ja kuinka ne ongelmat eivät sillä tavoin ratkea saati sitten lopu.

Aamen. Eivät lopu ei.

Tilanne ei ole kahdessa vuodessa juuri parantunut. Päinvastoin, poterot sen kuin syvenevät. Facebookissa kiertänyt Positiivisuushaaste herätti nopean vastareaktion, ja Negatiivisuushaaste sai välittömästi vankan kannattajakunnan. Makke Leppänen kirjoitti ajan hermolla Hyvejohtajuus-blogiin otsikolla ”Positiivinen ajattelu on puppua, markkinamiesten keksintö!”, jossa hän leimasi koko positiivisen ajattelun ”Amerikassa syntyneeksi self-help busineksen rakentamaksi kapeaksi näkemykseksi ihmisen ajattelusta”.

Eikä hän toki täysin väärässä ole. Meillä on iso joukko muutoin ihan täyspäisiä ihmisiä, jotka vilpittömästi uskovat että:

• Positiivisella ajattelulla tarkoitetaan, kuten Makkekin kirjoituksessaan tiivisti, asetelmaa jossa ”hyvä ja menestyvä ihminen ajattelee aina vain positiivisesti”
• Omat ongelmat ratkeavat sillä että laitetaan silmät kiinni ja ajatellaan pumpulipilviä, kukkaniittyjä ja vompatinpoikasia, ja
• Muiden ongelmat ratkeavat sillä että heitä muistutetaan positiivisuudesta sanomalla joko:
  – ”Hei, ajattele positiivisesti, kyllä se siitä” tai
  – ”Hyi kun sä olet negatiivinen”

 
Onneksi meillä on myös ihmisiä jotka eivät ajattele tällä tavoin. (Auliisti myönnän että myös yllä mainittu Makke Leppänen kuuluu näihin tervejärkisiin ajattelijoihin – minun tietojeni mukaan jopa kaikkien muiden kirjoitustensa osalta – mainittakoon tästä esimerkkinä vaikka hänen erinomainen kirjoituksensa negatiivisuuden hyväksymisestä positiivisen psykologian olennaisena osana.)

Frank Martela on – tapansa mukaan – keventänyt medialukutaitoisen olentokunnan taakkaa tarjoamalla sosiaalisessa mediassa käytävälle mustavalkoiselle keskustelulle ja paikallaan polkevalle +/- akselille erinomaisen vaihtoehdon: Absurdiushaasteen.

Hän kirjoittaa:

”Viime aikoina sosiaalista mediaa kiertänyt positiivisuushaaste on mainio keksintö. Tutkimukset osoittavat, että kiinnittämällä huomionsa elämän myönteisiin asioihin on mahdollista parantaa omaa hyvinvointiaan. Joillekin myönteisten asioiden ajattelu tulee luonnostaan, toisille taas ei. Mutta tämä jälkimmäinenkin ryhmä voi hitaasti muuttaa ajatustottumuksiaan säännöllisellä harjoittelulla. Esimerkiksi tietoisesti etsimällä jokaisesta päivästään kolme positiivista asiaa. Säännöllinen positiivisuushaasteen harjoittaminen voi siis tehdä ihmisestä onnellisemman.

Itse olen kuitenkin vähän kyllästynyt positiiviseen. Ammattini puolesta vuorovaikutan niin paljon posiitivisen elämänasenteen apostolien kanssa, että vapaa-ajallani etsiydyn mieluummin absurdin pariin. Elämään voi toki suhtautua optimistisesti tai pessimistisesti, mutta lopulta elämä on aika absurdi ilmiö.”

Ja sitähän se on. Monimutkainen, hämmästyttävä ja absurdi.

Siksi ei ole aivan yksinkertaista luoda yleispäteviä ohjeita siitä, kuinka positiivista ajattelua voi toteuttaa tavalla joka todella parantaisi omaa elämänlaatua ja avaisi mahdollisuuksia niiden kaventamisen sijaan.

Todellinen, rakentava positiivisuus on rakentavaa, avartavaa ja pragmaattista. Se voi olla kevyttä, se voi olla painavaa, mutta höttöisestä se on kaukana.

Sellaisia asioita, jotka joko kuuluvat olennaisena osana kunnollisen, aamupuuronsa syöneen positiivisuuden ytimeen – tai joiden ainakin soisi olevan osaltaan mukana kun positiivisuudesta puhutaan – ovat muun muassa seuraavat käsitteet:
 

1) Kunnioitus toisten ihmisten tunteita kohtaan.

Ei ole positiivista, jos negatiiviset tunteet kielletään. Meillä kaikilla on monenlaisia tunteita, eikä niiden lakaisemisesta maton alle seuraa mitään positiivista, mikäli se edes onnistuu. Myös kaikenlainen keskustelu tuppaa loppumaan lyhyeen, mikäli ihminen ei jossakin tilanteessa tunne tulleensa kuulluksi. Tunnetilan kohtaaminen, hyväksyminen ja kunnioittaminen ovat ehdottoman tärkeitä sekä itsemme että toistemme kannalta.

Tunne ei myöskään ole teko. Vaikka tunteemme eivät olisi valittavissa, tekoihimme voimme vaikuttaa. Siksi tunteet eivät ole vastuussa toiminnastamme, mutta niissä ei myöskään koskaan ole mitään häpeällistä tai pahaa.

2) Ratkaisukeskeisyys

Ratkaisukeskeisyydellä tarkoitetaan ajattelutapaa, jossa keskitytään pohtimaan miten asioiden pitäisi olla, ja miten toivottuun lopputulokseen päästään, sen sijaan että painotettaisiin tilanteen ei-toivottuja puolia tai niihin johtaneita tekijöitä.

Tällä ei tarkoiteta ettei ongelmista puhuttaisi tai tuleviin hankaluuksiin voitaisi varautua. Tekniikasta ja prosesseista puhuttaessa saatetaan ongelmia sitä paitsi joutua vatvomaan oikein luvan kanssa. Ihmisiä ja aivojen toimintaa tutkittaessa on kuitenkin kerran toisensa jälkeen todettu, että tavoitetilan kuvaaminen johtaa toivottuihin tuloksiin huomattavasti tehokkaammin kuin ongelmien kartoittaminen.

3) Uudelleenmuotoilussa on usein vissi perä

Kun asia, mikä tahansa asia, nimetään jollakin tavoin, se aktivoi aivoissamme tiettyjä yhteyksiä. Sanan ”ongelma” välttäminen ei edes ole paras esimerkki uudelleenmuotoilusta, vaikka se onkin saanut laajaa huomiota, sillä ”ongelma” on sanana varsin laaja. Sanojen ”ylipääsemätön este” korvaaminen jollakin toisella sen sijaan saattaa jo muuttaa ajattelua näkyvällä tavalla. Ajatteletko itse samoin kuullessasi, että ”työtoverillasi Hannulla oli riita Helenan kanssa” tai kuullessasi, että ”Hannulla ja Helenalla oli joku väärinkäsitys”?

Kysymyksessä ei ole yhdenkään yksittäisen sanan kieltäminen tai puoltaminen, vaan pyrkimys käyttää sellaista kieltä, että se mahdollisuuksien mukaan avaa ajattelua, suuntaa toimintaan ja vahvistaa uskoamme siihen että asioiden muuttaminen on ylipäätään mahdollista.

4) Kokemisen, tekemisen ja tavoitteiden tasapaino on tarpeen myös positiivisuudessa

Positiivisuus joka ei siirry toiminnan tasolle ei useinkaan jätä jälkiä tai tule näkyviin edes oman kokemuksen tasolla. Vastaavasti pelkkä tavoitteiden perässä juokseminen pitää helposti ihmisen irrallaan siitä, mikä tässä hetkessä on tärkeää ja valmiiksi läsnä.

Henkilökohtainen positiivisuuspohdintani tiivistyykin pitkälti tähän.

Kun ihminen osaa varata elämässään itselleen sopivan määrän aikaa seuraaville kolmelle asialle, hän on valmiimpi sekä kohtaamaan mahdolliset takaiskut että huomaamaan milloin maailma on kaunis ja mallillaan:

• Oma toiminta tilanteen viemiseksi toivottuun suuntaan –
  kukaan muu ei yleensä tee elämästämme ratkaisevalla tavalla erilaista.
• Hyvien asioiden tietoinen huomioiminen –
  mieli oppii hakeutumaan niihin suuntiin, joihin sen toistuvasti viemme.
• Pysähtyminen ja pötköttely, jonka aikana nykytila saa olla juuri sellainen kuin on.

 
Hyvät ja huonot asiat ovat olemassa kaiken aikaa ja kaikkialla ympärillämme. Huonommat ovat valmiita vaatimaan huomiotamme toisinaan hyvinkin kovaäänisesti. Positiivisuus ei tarkoita niiden sulkemista pois, vaan hiljaisten, hyvien asioiden nostamista näkyväksi siellä mistä niitä milloinkin löytää. Positiivisuus on paitsi kaikkea muuta, myös kykyä hämmästyä siitä miten voikukan varjo osuu harmaaseen kiveen, miten monta sydämenlyöntiä voi kulua yhden elämän aikana, miten yhden valmentajan tavaroista saa kasaan yhdeksän matkalaukkua ja miksi fotosynteesi tai lämpölaajeneminen. Eikä erityisesti miksi mitä, vaan yleisesti, miksi ihmeessä?

Frank Martelan absurdiushaaste on erinomaisen hyvä tapa tutkia maailmaa tältä kannalta.